Minunhan ei varsinaisesti pitänyt kirjoittaa tänne ennen kuin eräs toinen henkilö saa oman bloginsa päivitettyä (koska niin tuli sanottua ja mitä sanoo, sen pitää, ainakin tällaisissa tapauksissa joissa se antaa mahdollisuuden pysyä aivan yhtä laiskana kuin siihenkin asti), mutta teen sen nyt kuitenkin, sellaisista syistä kuin että minulla on juuri nyt ihan-kivaa ja että minua ahdistaa suunnattomasti suunnaton aikaansaamattomuuteni kaikenmoisissa asioissa, joista aika monet liittyvät kirjoittamiseen.

Voisin myös avautua sen verran, että vietin viime viikon netin ulottumattomissa leirillä. En totta puhuen pitänyt sitä erityisen herättävänä kokemuksena, sillä en juuri ehtinyt tietokoneilua kaivatakaan, mutta onpahan sen jälkeen tullut korvattua moista vajetta, ja luettua läpi foorumeita, jotka varmasti ovat laajentuneet lähes eksponentiaalisesti...
Joka tapauksessa leireilystä sanoakseni, viihdyin, jossain määrin tutustuin ihmisiin, jotka olivat mukavia ja joille en uskalla puhua mesessä.

Ehkä minulla on ongelmia virikkeiden puutteen kanssa. En juurikaan nykyisellään jaksa lukea, saati oleilla raiittiissa ulkoilmassa. Roikun koneella päivittelemässä muuttuvia sivuja ja uppoamassa ahdistukseen, mahdollisesti avaamassa yhden tekstidokumentin, mutta ehdottomasti olen saamatti mitään aikaan. On kamalan kuuma, on kamalan ahdasta, minua masentaa se että olen melkein kuin yksin mutten kuitenkaan yksin, en niin että pystyisin olemaan täydellisen rauhassa, ja toisaalta tuota ihmistä en osaa laskea seuraksikaan kunnolla. Tarvitsen jotain tehtävää, jotain mikä herättäisi, ja totta puhuen tämänkin kirjoittaminen on vähän turhan uuvuttavaa j ajattelua vaativaa ja mitä nyt vielä, en millään jaksaisi, en, mitään.

Hei kaikki, juhannuksena oli kivaa.
Meillä oli kylässä monta ihmistä. Monta ihanaa ihmistä rakastan olette kauniita ihania.

Olen vähän väsynyt vähän sekaisin. En mitenkään erityisesti ehkä (vaikka huomasinkin jotain epäkivaa) mutta tarpeeksi kuitenkin. Menin jo kerran nukkumaan mutta kirjoitin sitten vielä kuitenkin vähän ja nyt olen tässä.

Nyt.

Tänään on päivityspäivä.
Ole myös siivoillujt vähän ihmisten tuloa varten ja osallistut organisointiin saman asian tiimoilta. Lisäksi olen hiukkasen jutellut ihmisten kanssa ja huomannut ne ihaniksi.

Paistoi aurinko kun kävelin bussipysäkille. Aika lämpimästi. Tuli kuuma, kurkku kuivui. Olisi pitänyt ottaa juotavaa. Vaikka piti olla kiire, pysähtelin muurahaispesillä (niitä on paljon ja isoja). Jatkoin matkaa nopeasti, kun näin, miten valtavia ne olivat ja osa kulki ihan lähellä jalkojani. Kai ne olivat vähän sellaisia kuin sisällä.
Olin sitten kuitenkin pysäkillä kymmentä minuuttia ennen bussia. Lueskelin hetken, ja kaikki seudun kärpäset pörräsivät kimpussani (itse asiassa tarkemmin ajatellen pitävätkö ne banaanista? Reppuni löyhkää sille). Hätistelin niitä huivilla ja kuuntelin kun nuoret äidit juttelivat.

Vaikka panikoin puolet matkasta jatkoyhteyteen ehtimistä, olin jälleen pysäkillä ennen bussia (se kyllä oli ihan vieressä, mutta vaihtoi matkareittitietoja). Siinä bussissa olikin sitten mukavampaa, kun ei ollut kiirettä.

Kotona on hassua olla. Minut on hyväksytty opiskelemaan graafista suunnittelua Lempäälään, se on aika kivaa. En ole ollenkaan varma, että esimerkiksi haastattelu meni niin hyvin... mutta hyvä kuitenkin.

Minussa on paljon kissan jättämiä naarmuja ja käteni kutisevat. Perustin taas yhden blogin. Matti nukkuu jo, ja minä tahtoisin lukea sitä kirjaa jolla on kaunis nimi jota ihan en muista.

Monet ihmiset ovat ihania.

Viime yönä
minä valvoin puoli neljään. Minulla ei ole tekosyitä, paitsi Euroviisut ja ne loppuivat yhdeltä.

Minä luin. Ihmisten blogeja, aikani kuluksi tai muuten. En sanoisi viihdyttäväksi, mutta kiehtovaa se oli.

Sitten menin nukkumaan,
ja tajusin:

minä en tunne enää ketään.

Ennen voin edes kuvitella että tunntisin ne ihmiset (sellaiset joita nimittää kavereiksi), enkä nyt tiedä, kuinka hyvin tunsin, mutta... minä en tunne enää ketään. Kaikki ovat vanhenneet ja kasvaneet ohitse, enkä minä enää tunne niistä ketään vaikka tahtoisin.

Minä en tunne enää itseänikään,
ja se ehkä pelottaa. En tiedä mikä minä olen tai miten tai miksi, miten minä olen tällainen.
Minä en tunne kuin Matin ja senkin epäilemättä huonommin kuin voisin.

Olen uponnut liian syvälle itseeni, tai parisuhteeseen. Pidän hyvin vähän yhteyttä muihin ihmisiin, silloin kun siis satun pitämään.
Väsyn helposti. En kestä itseäni. Kai minä ennen kestin? Luulisin.

Surettaa kuitenkin. Kaipaan ihmisiäni, kaipaan ihmisten tuntemista ja hitto ihmissuhteita. En muista koska olisin viimeksi oma-aloittesesti soittanut kellekään. Tai tavannut? Vilman ehkä joskus? Tai sitten ei. Clasun tivolissa? (Miittejä ei muuten lasketa, ja sitä paitsi parin edellisen kanssa olen muutamaa tuntia ennen miittiä kieltäytynyt lähtemästä ja sitten Matti on raahannut minut paikalle...)

Tajusin että muut ovat edenneet ja minä jäänyt johonkin ja ilman niitä,
ja se sattuu.

((Hiton teiniangstikakara!) Ja yritin kirjoittaa tästä Matille tekstiviestin (neljän viestin mittaisen), mutta kännykkäni ei suostunut lähettämään tai tallentamaan sitä; olisin tahtonut kirjoittaa tänne jo yöllä mutta olin jo sulkenut koneen.)

Kaipaan. (Enkä ikinä jaksa tehdä mitään asian eteen.)

Tiedän, että tämä ulkoasu on hirveän söpö, ja sopii nimimerkkiini sekä tyylillisestä että nimeltään (olemme kaimoja), mutta tahtoisin löytää sen tilalle jotain muuta. Se on liian... kirkas. Valkoinen. Hämmentävä. Kuulumaton; en kai minä ole valkoista ole tai tuollaisia hiutaleita, en tunne sitä ja se ahdistaa minua, ja jos joskus niin nyt minä olen tyhmä.

Tänään paistoi aurinko! Se oli kaunista: joka puolella vihreää, auringonsäteitä ja lämmintä ja puita ja kaikkea. Kuuntelin musiikkia, yritin jättää huomiotta muut ihmiset ja katselin ulos jossa näytti oudolta.

Sain suklaapehmiksen, se oli hyvää eikä sulanut sormille niin kuin joskus aiemmin. Annoin vohvelin Matille koska se ei ollut hyvää, ja sitten mentiin kirjastoon pelaamaan Genialia (joka on kiva ja voitin ^^).

Äh.