Isoäitini kertoi, ettei pidä heti muuttaa yhteen jonkun kanssa ja sitten taas erota (soittaessaan kolmatta kertaa kolmen päivän sisään kysyäkseen joko minulla on uusi poikaystävä). Ihailtavan optimistista, sanoisin. Vaikka kyllä minullakin on ajoittain sellainen olo ettei mikään muutu, kaikki kiertää vain kehää. Ihmiset muuttuvat ja silti pidellään kädestä samalla tavoin ja kaikki tuntuu samalta. Ja en minä halua alkaa seurustella jonkun kanssa ja muuttaa yhteen ja erota ja alkaa seurustella jonkun kanssa ja muuttaa yhteen ja erota ja alkaa seurustella jonkun kanssa ja muuttaa yhteen ja erota ja alkaa seurustella jonkun kanssa ja muuttaa yhteen ja erota ja alkaa seurustella jonkun kanssa ja muuttaa yhteen ja erota ja alkaa seurustella jonkun kanssa ja muuttaa yhteen ja erota ja –
Haluan vain olla rauhassa. Tehdä sitä miltä milloinkin sattuu tuntumaan. Hymyillä. Ihastua järjettömästi, tai olla ihastumatta. Olen väsynyt muihin ihmisiin, kaikkiin implisiittisiin vaatimuksiin ja siihen etten osaa.

 

Tavallaan haluaisin muuttaa jo, tavallaan kyllä en. Haluaisin oman rauhan ja paikan ja kaikkea, mutten halua hajota kaikkeen siihen yksinäisyyteen. Ja rakastan rautateitäni ja sitä kirjastoa ja järveäkin kun siellä kävin, ja kaikkea. Enkä varsinkaan halua etsiä asuntoa ja täyttää papereita ja selvittää asioita ja raahata tavaroita.

Haluan että asiat vain sujuvat.

 

Yhdistääkseni lopun alkuun: kuulemma en saa tehdä samoja virheitä kuin hän. En oikein usko että minulla on mahdollisuuksia omiin virheisiinkään. Vaikka kai tässä on jo muutama tullut jätettyä tekemättä. Jo yhdeksäntoista eikä lapsia.

 

Haluan löytää itseni.