Tässä minä mietin aamuja.
Lienen aikamoisen yöihminen, pidän siitä kun kaikki muut nukkuvat, on hämärää ja kaunista ja rauhaisaa. Ihmisiä ei kolistele kaikkialla seinien takana eikä valo värjää kaikkea julmaksi. Joskus valvon aamuun asti, kuuntelen kuinka ihmiset heräilevät seinien takana, kolistavat.
Aamuheräämisistä en pidä. Se alkoi kai siitä, kun oli yksin kotona ja valo iski kalvakkana huoneeseen, ja oli yksin aina ja tuntui olevan ainoa ihminen koko maailmassa (eikä se ole hyvä tunne). Päivät ovat ihan mukavia, iltaisin tulee ikävän hämärää ja kolisevaa.

Mutta nyt. Mitä näillä aamuilla tehdään? Tuntikausia olen ollut hereillä, mitään en ole tehnyt enkä osaa aamuisin mitään tehdäkään. Ja kohta vasta on on se aika kun pitää lähteä Turkuun (koska Vilma ja Claus, aww).

Ulkona on paljon lunta. Pakastin on täynnä jäätelöä. Matti sanoi, että voisin viedä sille kuusi litraa, mutten ehkä viitsi. Epäilen tosin, huomaisiko kukaan mitään...
Valkosuklaajäätelö ei ole kovin hyvää.

Yritän taas suhtautua asioihin positiivisesti. Vähän kuin luentoihin silloin joskus. Niistä tuli lyhyempiä kun ei angstannut ajan kulumista. Mutta en nyt silti kyllä tiedä.
Ja on vain toffee-pähkinäsuklaata.

Ja nyt kohta pitää mennä.