Kirjallisuudentutkimuksessa minua ahdistaa aika paljon se, että kertojat tuntuvat olevan aina epäluotettavia. Mitä järkeä missään on jos mihinkään ei voi luottaa? Loppujen lopuksi hirveästi muutakaan ei ole, eikä se ole mitään. (Ja kuinka paljon minua milloinkin ahdistaa se että muiden ihmisten tajuntaa ei voi nähdä eikä voi tietää ja sitten on se paksu seinä johon törmää ja kun tarpeeksi kuuntelee luennoilla alkaa miettiä onkohan sitten mitään, jos kaikki on vain kuvitelmaa, ja olenko minäkään, ja sitten on vielä todellisuudentajujuttuja ja aika, aika aika aika.)

Niin. Ehkä siksi en tiedä mitä teen. Tai siksi ettei minusta oikeastaan ole tekemään sitä, repimään kaikkea käsitteillä kappaleiksi ja olemaan niin helvetin fiksu. Ei minulla ole mitään sanottavaa! (Tietenkin minulla on yleensäkään oikeastaan aika harvoin sanottavaa, tai sitten usein, mutta ei oikeastaan koskaan mitään olennaista, ja en oikein tiedä taas tästäkään.) En minä osaa analysoida en minä osaa ymmärtää en minä osaa keskustella. Joskus minä ihan totta yritän parhaani, mutta. Ja on se ihan jännää mutta niin paljon eikä mitään muuta eikä mihinkään voi luottaa, ja se on aika hankalaa. Olen huono päättelemään asioita (tai luottamaan päätelmiini...).

No. Sitten on tietysti kaikkea muutakin. (Ja oikeastaan, hittojako minua mitään runoja nyt kiinnostaisi analysoida, on sitä muutakin tekemistä.)