Minä
en oikeastaan ajattele vihaa ensisijaisena voimavarana asioista selviytymiseen. Oikeastaan en ajattele sitä juuri minkäänlaisena voimavarana; mitä hyötyä vihasta on? Se uuvuttaa, ja enimmäkseen ihan turhaan.
No jaa, en kai minä enimmäkseen vihaa? Mutten silti pidä niistä päivistä, kun ainoa tunne on inho jotakuta kohtaan (ja se itsessäänkin on väsynyttä) ja kuinka mielellään puhuisi pahaa jostakusta jos olisi joku jolle puhua (ja yritän minä vältellä sitäkin: loppujen lopuksi ihan tarpeetonta puhua (paljoa) pahaa, ja tunnen minä itseni siksi hyvin että jos aloitan niin tuskin enää hillitsen itseäni). Eikä se tunnu edes hyvältä, eikä tuntuisi pahan puhuminenkaan, kovertaisi reikiä hämmennyksellä.

Tai sitten etten muista aikoihin inhonneeni ketään. Ala-asteella tyttöä joka tökki sateenvarjoilla silmiin ja oli ikävä, mutta se jälkeen? (Ehkä yläasteella sitä yhtä, joka vain oli niin... sietämätön; joka oikeastaan harmittaa vähän.)

Ehkä minä sittenkin inhoan paljon mutten muista sitä. Tai olen tullut vanhaksi ja väsyn helpommin, tai ehkä se oli kypsymistä jota ihmisissä kuulemma tapahtuu lukioon siirryttäessä (koska olen jo suhteellisen varma siitä että olen minä lukiossakin inhonnut, mutta se on varmasti ollut väsyttävää ja monellakin tavalla).

Mutta ala-asteellahan lapset ovatkin kamalia.


Koska otsikko nyt on olevinaan tuollainen, niin rakkaudesta sitten? Mikä siitäkin tekee positiivista?
Lähinnä kai, kun on joku joka pitää sylissä ja auttaa tekemään ja estää olemasta ihan aivan idiootti (vaikkei aina kyllä sitä, mutta ainakin sietää siitä huolimatta).
Yksipuolinen rakkaus taas osaa olla varsinaisen epävoimavara. Mikään ei ole väsyttävämpää (tai ehkä todennäköisesti jokin, mutta silti). Siitäkin voi saada enemm'n iloa jos epätoivoisesti inhoaa sitä jotakuta; vaikka mitäpä minä mistään tietäisin.


Enkä minä edes halua vihata ketään. Se tekee epäystävälliseksi, ja olen mieluummin ystävällinen.

("Tyttö on kaunis ja ystävällinen, minä vihaan häntä.")