Minusta se tapa, jolla opiskelijat saavat luennon loppumaan, on ihan mielenkiintoinen. Kun ollaan sellaisessa kohdassa jossa loppuminen olisi kellon mukaan suunnilleen säädyllistä, alkavat kaikki kovasti rapistella ja pakkailla tavaroitaan. Kun aika monet ovat jo melko valmiita, luennoitsija korottaa äänensä metelin yli ja sanoo että sitten varmaan voitaisiin lopetella.
En ole vielä kylläkään varma, olenko huomannut tätä kuin yhdellä luentosarjalla...

Tänään kun olin ATK-luokassa, siinä hiljaisessa, oli puhelimeni soinut. Eikä se ollut äänettömällä, mutta en kyllä kuullut sitä. Hämmentävää.
Puhelin toimii muutenkin vähän niin-ja-näin, ja asialle pitäisi tehdä jotain jos vain jaksaisi.

Luulen, että minun oli tarkoitus kirjoittaa jonkin sortin positiivisesta ajattelustakin, mutta en nyt muista mistä siinä oli kyse (paitsi että se liittyi jotenkin edellisen merkinnän inho-kohtaan), enkä saa mitään selvää aihetta sivuavasta muistilistastani. Koska positiivinen ajattelu on ehkä tällä hetkellä mahdollisimman kaukana mietteistäni, taidan nyt jättää väliin. Joskus ehkä.

Ai niin, kävin tänään kirppiksillä. Ostin ihan tavallisen ja yksinkertaisen mustan kaulaliinan, jossa oli ihan söpöt hapsut. Sitten kiertelin toista, ja voi! Siellä oli mitä ihanimpia pallo-, sametti- ja vakosamettivaatekkeita, ja kuljeskelin ympäriinsä hypistellen niitä, sydämeni itkiessä verta kun en saisi niitä. Lopulta päätin että esittelen ne Matille edes kunhan se pääsee koulusta, mutta aika monet oli silloin jo kadonneet ja lopuistakaan se ei ollut niin innokas kuin olisi kuulunut.
Ostin sitten villatakin, ihan käytännöllisyyden puolesta (se on musta ja ihan-jees), mutta olisin silti halunnut jotain söpöäkin.
Iih. Rakastan samettia ja vakosamettia ja palloja ja aika montaa muutakin asiaa.

Minä en ehkä osaa sillä tavoin, hm, kirjoittaa tunteitani. Tai en ehkä osaa selittää. Ei tule sellainen olo että "nyt on kamala fiilis, kirjoitanpas siitä niin asia korjaantuu". Oikeastaan tuntuu vain siltä, että ei siitä saa kirjoitetuksi, tai saa mitään muutakaan kirjoitetuksi koska tuntuu siltä. En tiedä missä määrin sen pitäisi hämmentää minua, koska... no, kirjoittaminen jossain määrin.
Toisaalta olen aika paljon vähemmän ahdistunut kuin aloittaessani tätä merkintää, huolimatta siitä että en kyllä ole puhunut kuin koulusta ja vaatteista.

Olisipa nyt jokin ajatus jota uskoisin ihmisten pitävän hienona ja jonka kehtaisin sanoa.