Tänään minun piti käydä vanhalla koulullani. En muistanut sitä ennen kuin sanottiin, ja siten en ehtinyt angstata kenellekään. En tosin tiedä, olisiko tarvettakaan.
Kävellessäni tuntui kuin nuorentuisin. Pelkäsin ihmisiä. Kaikki oli kovin samanlaista kuin ennen – yläasteen pihalla ihmisiä muutaman hengen ryhmissä. Lukiossa ihmisiä sohvilla. Enkä tuntenut ketään! Minua nuoremmat ihmiset ovat jo abiturientteja.
Jätin kirjan opettajan lokeroon ja lähdin pois. Kai tuo on se tilanne, jossa ihmiset yleensä käyvät tapaamassa kaikkia vanhoja opettajiaan... mutten tahtonut.

Matkalla mietin, että kuuntelen yhä samanlaista musiikkia kuin ennen. Kun Hän uskoi tuuleen soi, kävelin samaa tietä jota aina ennenkin, ihmiset näyttivät samanlaisilta. Samanlaisia ihmisiä eikä kukaan sama, miten minä olen kasvanut enkä tunne ketään.

Kun olin yläasteella, istuin linja-autossa, tuijotin valkeaa maisemaa ja päätin, että mä en jää tänne minä en tahdo nähdä lunta talon katolla. Ja koska en ole muutosten ihminen, olisin voinut jäädäkin (jäin jo kerran). Sitten joku tuli ja kiskoi minut juuriltani, enkä minä sano ettäkö se olisi huono asia, mutta ei pelkästään muiden ansiotakaan, kai.

Olen onnellinen. Enimmäkseen. Jollain hassulla tavalla, sellaisella että samaan aikaan voi olla vaikka kuinka surullinen ja väsynyt ja mitä vaan, on aina olemassa onnellisuutta. Pidän siitä. En ehkä ollut onnellinen lukiossa, ta yläasteella, tai koskaan. Kerran minulta kysyttiin, miksi haluan olla onnellinen, enkä osannut vastata. En sitten ollutkaan.

Mutta tiedän: se tuntuu kivalta, se tekee maailman kauniiksi. Maailma on kaunis, ja se on mukavaa nähdä. Onnellisuus saa hymyilemään ja minä pidän hymyilemisestä. Minun tekee mieli olla onnellinen, eikö se jo riitä.

Ehkei.

 

(Ja sitten on sellaisia asioita kuin seurustelevia pareja joille osaan hymyillä, joillekin tietyillekin, ja hyvä se niin)

En tiedä mitä tämä paikka on minulle antanut. Se murskasi ryhtini ennen kuin sellaista olikaan. Minua ahdistaa ne kerrostalot joita maahan louhitaan, ja kaikki suuripieni ympärilläni. En tiedä millaiseen paikkaan kuulun, koska tuollaiset keskustatkaan eivät ehkä ole minua varten. Mikään ei ole. En ole turkulainen Tampereella enkä tamperelainen Turussa, ja järkytin kerran ihmistä edes haluamalla kuulua johonkin paikkaan, niin tarkkaan.

Ja täällä minä olen kasvanut, täällä pysynyt. Tämä talo. Ja voin minä olla täällä siinä kuin jossain muuallakin – olen koneella, päivät kuluvat. Ennen kaipasin pois, vielä jokin aika sitten. Halusin syliin jossa nukkua, mutta nyt en tunne sellaisia. Ja uusi huoneeni, niin, onhan se kaunis. Silti.

Minä en pelkää mitään (pelkään, mutta ehkä vähemmän kuin hetki sitten, silloin kun pelkäsin kaikkea).

 

Eilen jouduin kuuntelemaan yhteishakuriitaa. Teki melkein mieli paeta, etenkin kun erehdyin osallistumaan keskusteluun (”no mut jos se ei halua opiskella sitä?”). Inhoan kiistelyä muutenkin, tänään olen tullut huonolle tuulelle nettisellaisesta jo.
Tänään en irkkaa koko päivää (niin kai). Voisin tarvita jonkin ohjelman siihen sitä paitsi. Enimmäkseen en pääse Risingin kanavalle.

Ulkona on lintuja, eikä minulla ole aavistustakaan mitä selitän. Eilen kuuntelin kun ihmiset puhuivat, vakavasti ulos katsellen, siitä miten asiat ennen olivat paremmin. Lunta on kuulemma enemmän kuin vuosiin.