Viime yönä
minä valvoin puoli neljään. Minulla ei ole tekosyitä, paitsi Euroviisut ja ne loppuivat yhdeltä.

Minä luin. Ihmisten blogeja, aikani kuluksi tai muuten. En sanoisi viihdyttäväksi, mutta kiehtovaa se oli.

Sitten menin nukkumaan,
ja tajusin:

minä en tunne enää ketään.

Ennen voin edes kuvitella että tunntisin ne ihmiset (sellaiset joita nimittää kavereiksi), enkä nyt tiedä, kuinka hyvin tunsin, mutta... minä en tunne enää ketään. Kaikki ovat vanhenneet ja kasvaneet ohitse, enkä minä enää tunne niistä ketään vaikka tahtoisin.

Minä en tunne enää itseänikään,
ja se ehkä pelottaa. En tiedä mikä minä olen tai miten tai miksi, miten minä olen tällainen.
Minä en tunne kuin Matin ja senkin epäilemättä huonommin kuin voisin.

Olen uponnut liian syvälle itseeni, tai parisuhteeseen. Pidän hyvin vähän yhteyttä muihin ihmisiin, silloin kun siis satun pitämään.
Väsyn helposti. En kestä itseäni. Kai minä ennen kestin? Luulisin.

Surettaa kuitenkin. Kaipaan ihmisiäni, kaipaan ihmisten tuntemista ja hitto ihmissuhteita. En muista koska olisin viimeksi oma-aloittesesti soittanut kellekään. Tai tavannut? Vilman ehkä joskus? Tai sitten ei. Clasun tivolissa? (Miittejä ei muuten lasketa, ja sitä paitsi parin edellisen kanssa olen muutamaa tuntia ennen miittiä kieltäytynyt lähtemästä ja sitten Matti on raahannut minut paikalle...)

Tajusin että muut ovat edenneet ja minä jäänyt johonkin ja ilman niitä,
ja se sattuu.

((Hiton teiniangstikakara!) Ja yritin kirjoittaa tästä Matille tekstiviestin (neljän viestin mittaisen), mutta kännykkäni ei suostunut lähettämään tai tallentamaan sitä; olisin tahtonut kirjoittaa tänne jo yöllä mutta olin jo sulkenut koneen.)

Kaipaan. (Enkä ikinä jaksa tehdä mitään asian eteen.)